Metsä hidastaa ilmaston lämpenemistä
Professori Seppo Kellomäki Joensuun yliopistosta todisti jo 1990-luvulla, että ilmastonmuutos ei välttämättä ole paha asia metsälle. Menestyvät metsäalueet tosin siirtyvät pohjoisemmaksi ja entisillä hyvillä metsänkasvatusalueilla voi tulla kuivuusongelmia. Sen sijaan sitä ei riittävästi ole korostettu, että metsä voi täällä pohjoisellakin pallonpuoliskolla toimia hiilivarastona, joka hidastaa ilmaston lämpenemistä.
”Kun puu yhteyttää ja sitoo hiiltä, siitä osa palautuu ilmakehään, mutta suurin osa varastoituu ekosysteemin biomassaan. Hiili siirtyy maahan sekä juuriston että karikkeen kautta. Sitä kautta hiiltä sitoutuu humukseen ja orgaaniseen ainekseen hyvin pitkäksi aikaa. Näitä hiilivarastoja ylläpitämällä voisimme ylläpitää hiilivarastoja ja mieluummin pikkuisen lisätä niitä. Näin voimme hillitä ilmastonmuutosta”, kertoo Kellomäki.
Kuusimetsässä on parhaimmillaan 300 tonnia hiiltä hehtaarilla. Tästä maaperässä on vajaa puolet. ”Tämä kertoo, kuinka tärkeä hiilivarasto maa on. Kun meillä hakataan havumetsää, puiden mukana menee jonkin verran ravinteita pois, mutta pääosa niistä jää maahan ja maaperään”, korostaa Kellomäki. Pohjoinen metsä ei ole eroosioherkkää, vaikka sateita onkin runsaasti. Humuskerros pitää maan paikallaan ja tätä edistää vielä talven jäätyminen.
Puulajeja ei voida siirtää lämpenemisestä huolimatta
Metsäntutkimuslaitoksella tehdyn tutkimuksen mukaan puulajeja ei voida mielin määrin siirtää, vaikka ilmasto lämpeneekin. Ne ovat geneettisesti sopeutuneet tietylle alueelle ja siksi paikalliset olosuhteet ovat edelleenkin kestävimmät tärkeimmät siemenlähteet.
Tutkimustulosten mukaan mänty ja koivu selviytyvät paremmin kuin kuusi. Syynä on kuusen pinnassa oleva juuristo, joka kärsii helposti kuivuudesta. Koivulla ja männyllä on myös koko vuoden mittakaavassa vähemmän lehvästöä kuin kuusella, joka sitä kauttakin tarvitsee enemmän vettä.
”Toki kaikille puulajeille on käyttöä, mutta kuusta on viety liian karuille kasvupaikoille. Pitäisi tarkemmin katsoa, mitä puulajia viljellään missäkin. Mäntyä pitäisi viljellä hieman paremmilla paikoilla kuin nykyisin ja kuusta voitaisiin siirtää viljaville paikoille, missä ei herkästi ole kuivuutta. ”
Kun Seppo Kellomäki alkoi tutkia ilmastonmuutoksen vaikutusta pohjoisiin metsiin, aihe oli vasta akateeminen kuriositeetti, joka nähtiin tiedotusvälineissä ja tavallisten ihmisten joukossa vain kaukaisena ongelmana. Silti Suomen Akatemia käynnisti ensimmäisen ilmastonmuutokseen liittyvän tutkimusohjelmansa, Suomalaisen ilmakehänmuutosten tutkimusohjelman SILMUn jo vuonna 1990.
Kellomäki kertoo, että jo 1800-luvulla fyysikot laskivat mitä siitä seuraa, jos ilmakehän koostumus muuttuu. Ilmastomuutoksen vaikutus metsiin oli eurooppalainen buumi 1990-luvulla. Kellomäen yliopistossa Joensuussa otettiin tutkimukseen ainutlaatuinen näkökulma: miten kohotettu lämpötila ja hiilidioksidi vaikuttavat yhdessä metsänkasvuun. Muualla keskityttiin pelkästään kohotetun hiilidioksidin vaikutuksiin.
Huippututkimusta 1990-luvun alusta lähtien
Kellomäki tutkimusryhmineen on tutkinut aihetta kahden akatemiaprofessorin kauden ja kahden huippuyksikkökauden verran. Ensimmäisen kerran hän oli nykyistä akatemiaprofessorin virkaa vastaavassa tutkijaprofessorin virassa jo vuosina 1989–1994. Samaan aikaan käynnistyi SILMU.
Huippuyksikkö aloitti 1995 ja jatkui vuoteen 2005, ensin Ilmastonmuutoksen metsäekologisten ja metsätaloudellisten vaikutusten tutkimusryhmänä ja toisella kaudella Metsäekologian ja metsänhoidon tutkimusyksikkönä. Tuona aikana Kellomäki selvitti ryhmineen paljon osan siitä, mitä oli tarpeellista tietää metsien selviytymisestä ilmaston muuttuessa.
Kun huippuyksikkörahoitus päättyi, oli uudistuttava. Tutkimuskohteeksi löytyi ruokohelpi. Nyt selvitetään, miten se reagoi kohotettuun lämpötilaan, hiilidioksidin määrän lisääntymiseen ja pohjaveden pinnan tasoon.
Ruokohelpiä käytetään bioenergiana ja se on hyvin kiitollinen viljeltävä: kun se on kylvetty, sitä voi kasvattaa noin kymmenen vuotta. Se on viljelyteknisesti helppo ja hyväsatoinen, sillä se tuottaa neljä-viisi tuhatta kiloa hehtaaria kohti. Lisäksi sen viljelyyn saa EU:n maataloustukea. Tällä hetkellä sitä viljellään noin 20 000 hehtaaria, mutta Suomen tavoite on kymmenkertainen. Sitä on ruvettu kasvattamaan esimerkiksi entisillä turvesoilla.
Kellomäki sai Akatemialta niin sanotun FiDiPro-rahoituksen, jolla palkattiin Shanghaista Kai-Yun Wang tutkimaan, miten peltobiomassaa voidaan käyttää energiabiomassan tuotantoon ja samalla sitä, miten se sitoo hiiltä ja vaikuttaa ilmastonmuutokseen. Tämän rinnalla tutkitaan vastaavaa metsissä ja tehdään näistä vertailevaa analyysiä. Entisiä tutkimustuloksia voidaan soveltaa uuteen tutkimukseen.
Vaikutuksen tutkimuksesta sopeutumisen ja hillitsemisen tutkimiseen
”Huippuyksikössä tutkimme vaikutusta. Nyt olemme siirtyneet askeleen eteenpäin, kun tutkimme sopeutumista ja sitä miten metsien ja peltojen avulla voi vaikuttaa hiilidioksidipäästöihin ja sitä kautta hillitä ilmastonmuutosta.”
Kellomäki ei sure huippuyksikköstatuksen menetystä. Se oli hänen mukaansa oikeastaan parasta, mitä voi sattua, koska oli lähdettävä miettimään, mitä tästä eteenpäin tutkitaan.
Kellomäki pohtii jatkavansa tutkijana niin pitkään kuin se on mahdollista eli 68-vuotiaaksi saakka. ”Mitä minä tekisin eläkkeellä? Kuitenkin samoja asioita! Jos on ideoita ja uusiutumiskykyä, niin miksi pitää jäädä silloinkaan eläkkeelle?” hän pohtii. Kellomäki muistuttaa, että hämmästyttävän pieni joukko pyörittää yliopistojen tutkimusta. Rahaa hakevien pitää olla innostuneita, nähdä uudet ideat ja lähteä kehittämään niitä. Hän muistuttaa, että se vaatii valtavasti työtä.
Kellomäki ei usko pelkästään perinteiseen tutkijan vaikuttajan rooliin, vaan hän korostaa jokaisen ihmisen vastuuta maapallon tulevaisuudesta. ”Jos energian hinnan nousu perustuu vain sille, että voimme niin ehkäistä ilmastonmuutoksen riskejä, niin ihmiset voivat sen kyllä hyväksyä. Kyllä markkinaehtoinen toiminta puree yleensä hyvin nopeasti. Palataan historiaan ja 80-luvulle. Silloin puhuttiin siitä, kuinka happosateet tuhoavat metsät. Sitten siirryttiin rikittömään ja lyijyttömään polttoaineeseen. Nyt ei enää kukaan puhu happosateista. Tekniikkaa kehittämällä voidaan vaikuttaa paljon.”
Teksti: Leena Vähäkylä
Kuvat: Johanna Kokkola