Seikkailunhalu innosti keskiajan kirjallisuuden tutkijaksi
23.02.2010
Akatemiatutkija Päivi Mehtonen ei muista sellaista aikaa, jolloin hän ei olisi lukenut. Lapsuudesta alkaneesta harrastuksesta tuli hänelle sittemmin myös ammatti. Kirjallisuuden tutkijana hän ei kuitenkaan pelkästään lue tekstejä, vaan myös analysoi niitä. Tampereen yliopistossa työskentelevän Mehtosen erityisalaa ovat keskiajan kirjallisuus ja poetiikka.
Parhaillaan Mehtonen johtaa Akatemian rahoittamaa nelivuotista yleisen kirjallisuustieteen tutkimusprojektia ”Kirjallisuus, transsendenssi ja avantgarde”, joka jatkuu vuoteen 2011 asti. Projekti toteutetaan yhteistyössä Helsingin yliopiston kanssa ja siinä tutkitaan 1900-luvun kokeilevaa ja maallista modernia kirjallisuutta, joka silti hyödyntää uskonnollisen kielen keinoja pyrkiessään ylittämään todellisuuden esittämisen rajoja.
”Keskiajan tutkijana näen asioita erityisessä valossa silloinkin, kun työskentelen uudemman kirjallisuuden parissa. Nykytaiteen tutkijalle 1900-luvun alun avantgarde voi olla ainutlaatuinen alku jollekin sitä uudemmalle. Mutta sen voi nähdä myös lenkkinä pitkässä avantgarde-kirjallisuuksien jatkumossa”, Mehtonen toteaa.
Kiinnostuksen kohteina abstrakti kirjallisuus ja kieli
Mehtonen tutkii abstraktia kirjallisuutta ja kieltä. Kun niin kutsuttu abstrakti taide teki läpimurron 1900-luvun alkuvuosina, ajan manifesteissa vallankumous realismia vastaan julistettiin kaikkiin taiteisiin: kuvataiteeseen, musiikkiin, teatteriin, kirjallisuuteen... Sittemmin ilmaisu ’abstrakti taide’ kapeni kuitenkin tarkoittamaan erityisesti kuvataidetta ja musiikkia. Eikö vallankumous siis toteutunutkaan pysyvästi kirjallisuuden puolella?
Tämä alkukysely jalostui Mehtosen tutkimusteemaksi, kun 1900-luvun alun lähteissä tuli yhä uudestaan vastaan tuttu teema: keskiajan mystiikka, erityisesti mestari Eckhart. Radikaali eurooppalainen kielikritiikki löysi tästä vanhasta ajattelusta aineksia uusille teorioille kielestä ja kirjallisuudesta. Ulkoisen kuvailun sijaan kokeileva kirjallisuus etsi ja löysi keinoja luopua perinteisestä sanasta ja kuvasta.
Taidehistorioitsija Alfred Barrin tiivistelmä (1936) viime vuosisadan alun kokeilevan taiteen suuntauksista.
Mehtonen jäljittää tutkimuksessaan abstraktin kirjallisuuden teoriaa erityisesti varhaisessa dadaismissa sekä siihen suoraan vaikuttaneessa kirjallisuudessa ja filosofiassa.
Ellet tunne menneisyyttäsi, et tunne tulevaisuuttasi
”Tutkimuskohteeni on samanaikaisesti ajankohtainen ja historiallinen: vähän tutkittu ja silti edelleen läsnä nykykulttuurissa. Kokeileva kirjallisuus on tärkeä näkökulma yleensäkin luovuuteen taiteessa ja tieteessä. Miksi ja miten jotkut omana aikanaan pähkähulluiksi tai hämäriksi leimatut kokeilut vakiintuvat osaksi hyväksyttyä valtakulttuuria? Miksi toiset taas hylätään ja haudataan – kunnes joku omituinen tiedenainen sadan vuoden päästä kaivelee niitä esiin? Abstraktin kirjallisuuden projektissa kiteytyy jotakin, joka on käynnissä koko ajan: muutosvoima ja -halu tieteessä, taiteessa ja politiikassa. Sama pätee myös eri uskontojen sekä maallistuneen eurooppalaisen kirjallisuuden vuorovaikutukseen ja konflikteihin.”
Mehtosen mukaan murrosvaiheet kirjallisuudessa ja yhteiskunnassa ovat usein hitaita prosesseja, eivät helposti havaittavia kirkkaita valoilmiöitä: ”Ymmärrys tieteen, taiteen ja uskonnon historiallisista sidoksista auttaa tunnistamaan vastaavia prosesseja omassa ajassa ja lähitulevaisuudessa.”
Mehtosen läheisiä työtovereita ovat hänen projektissaan työskentelevät kaksi väitöskirjantekijää kirjallisuustieteestä, Antti Salminen ja Sami Sjöberg sekä väitellyt uskontotieteilijä Elisa Heinämäki. He toimivat Tampereen ja Helsingin yliopistoissa. Mehtonen tekee myös yhteistyötä koti- ja ulkomaisten tutkimusinstituuttien ja verkostojen kanssa. Viimeksi keväällä 2009 hän vieraili puolen vuoden ajan tutkijana Freiburgin yliopistossa (Freiburg Institute for Advanced Studies).
Projekti "Kirjallisuus, transsendenssi ja avantgarde". Ylhäältä vasemmalta: Elisa Heinämäki, Antti Salminen, Sami Sjöberg ja Päivi Mehtonen.
Tavoitteena jännittävä ammatti
Mehtonen toteaa päätyneensä tutkijaksi seikkailunhalusta ja kärsimättömän luonteensa vuoksi. Hän halusi valmistua ammattiin, jossa ei ikävysty ja jossa saa kiertää maailmaa tutkimusmatkoilla. Lapsena tieteisromaanien omituiset tutkijatyypit vetosivat hänen mielikuvitukseensa. ”Tämä voi kuulostaa epärealistiselta haaveilulta, mutta valinta osui oikeaan ja johti nykyiseen ammattiini. Tieteessäkin tärkeä työkalu on tutkijan mielikuvitus, alasta riippumatta. Sitä paitsi ne kummalliset tutkijatyypitkin osoittautuivat todeksi, myös oikeassa tiedemaailmassa”, naurahtaa Mehtonen.
Mehtosen pyrkiessä yliopistoon vielä tasaveroisia vaihtoehtoja olivat kirjallisuustiede, psykologia ja arkeologia. Osittain sattumalta kirjallisuustiede veti pisimmän korren. Yliopistossa tärkeimmäksi sivuaineeksi nousi teoreettinen filosofia, millä on sittemmin ollut suuri merkitys yhteistyöprojekteissa ja omassa opetuksessa. Mehtosen nykyään johtamassa tutkimusprojektissa tehdään edelleen tiivistä yhteistyötä filosofien kanssa.
Etsimisen ja löytämisen iloa keskiajan kirjallisuusteorian parissa
Mehtoselle kirkastui yliopistossa graduvaiheessa, että hänestä tulee tutkija. Tuolloin vielä vähän tutkittu aihe, keskiajan kirjallisuusteoria , tuotti sellaista etsimisen ja löytämisen iloa, että hän päätti jatkaa aiheesta väitöskirjaan asti.
”Kun jatko-opinnoille järjestyi rahoitus ja alani kansainvälisesti tunnustettu asiantuntija Englannissa suostui tutkimukseni ohjaajaksi, muutin perheineni Englantiin. Myös osa lähteistäni oli siellä, painamattomina käsikirjoituksina vanhojen yliopistojen ja katedraalikirjastojen kokoelmissa. Kolmen Englannin vuoden aikana valmistui väitöskirja. ”
Tutkijan työ on ajoittain verrattavissa rock-bändin roudarin hommiin
Mehtosen mielestä tutkija tarvitsee sekä itsekuria että kurittomuutta. Siis keskittymiskykyä ja malttia, mutta myös kroonista uhmaikää: halua tehdä ryhmässäkin asioita rakentavasti omin päin ja aina vähän toisin kuin muut.
”Tosin varttuneemman tutkijan työ on myös paljon muuta kuin omaa tutkimusta. Siihen kuuluu hallintoa, jatkuvaa yhteydenpitoa ja konferenssitoimintaa, opetusta ja ohjausta eri yliopistoissa sekä asiantuntijatehtäviä myös yliopiston ulkopuolella.
Vähän sellaista rock-bändin roudarin puuhaa: on hyvä osata myös koota, purkaa, kantaa ja asentaa.”
Mehtosen mielestä nykyään korostetaan liikaakin ja liian nuorille koululaisille urasuunnittelun tärkeyttä. Myös sattuma on viisas mahti ja moni tärkeä asia alkaa vahingossa. Tällä Mehtonen ei kuitenkaan tarkoita passiivisuuden puolustusta – päinvastoin: tekevälle ja harrastavalle sattuu. Tutkijanurasta haaveileville Mehtonen vinkkaa, että hyvään kielitaitoon, siis muuhunkin kuin äidinkieleen ja englantiin, on hyvä panostaa.
Tutkija ei näe kahta samanlaista työpäivää
Mehtosen mukaan tutkijan työpäivät venyvät usein pitkiksi. Laajojen projektien valmistuminen syö aikaa ja hermoja. Tämän vuoksi tarvitaan selkeitä välietappeja, jotta näkee metsän puilta.
Haasteellista on myös tutkittavien asioiden vaikeus. Tutkijan on kestettävä ajatus ajoittaisista umpikujista ja pulmista, jotka eivät ratkea odottelemalla tai kysymällä kollegalta. Julkkiskonsulttien ja valmiiden vastausten luvattuina aikoina voi helposti syntyä käsitys ”asiantuntijasta” ihmisenä, jolla on valmis vastaus joka kysymykseen. Tutkijalla näin ei voi olla ja juuri siinä on hänen asiantuntemuksensa kova ydin. Jos olisi, hänellä ei olisi mitään annettavaa tieteenalalleen ja sen tulevaisuudelle. Mehtosen mielestä tutkija voi kehittää itseään harrastamalla henkistä kuntoliikuntaa myös oman tieteenalansa ulkopuolella. Näin säilyy suhteellisuudentaju siinä, mitä ja miksi on itse tekemässä.
Sulkapallossa tulee treenattua yhteistyötaitoja ja toisten huomioimista
Vapaa-aikaansa Mehtonen viettää perheensä kanssa sekä menee aina tilaisuuden tullen maalle ja metsään. Ja lukee edelleen, aina ja kaikkialla.
”Olen myös aina urheillut. Tätä nykyä peruslaji on sulkapallo, jota pelaan erilaisissa akateemisissa joukkioissa. On mielenkiintoista, miten monella tutkijalla on pallopelihistoria. Tietysti voidaan sanoa, että oma harrastuneisuus vääristää pahasti otosta. Urheilu on yhtäältä vastapainoa ajattelutyölle, toisaalta tieteenteossa ja liikunnassa on paljon samaa. Kummassakin saa oppia koko ajan uutta ja krooniselle leikki-ikäisyydelle on käyttöä. Pelikentällä ei ehdi teeskennellä, joten se on hyvä paikka treenata myös yhteistyötaitoja.”
Teksti: Terhi Loukiainen
Kuva: Antti Salminen
