Pelitutkija yhdistää työssään huvin ja hyödyn

21.4.2010

Helsinkiläisestä Markus Montolasta, 31, tuli tutkija osittain sattumalta. Hän toimitti vuonna 2004 harrastuspohjalta kirjan liveroolipelaamisesta yhdessä Jaakko Stenrosin  kanssa. ”Pyysimme professori Frans Mäyrältä esipuheen kirjaamme, ja puoli vuotta myöhemmin Frans kyseli minua töihin Tampereen yliopiston pelilaboratorioon. Sillä tiellä olen edelleen,” toteaa Montola.

Professori Mäyrän luotsaamassa Tampereen pelitutkimusryhmässä on tällä hetkellä kymmenkunta tutkijaa. Heistä Montola työskentelee parhaillaan apurahatutkijana Helsingissä.

Ennen tutkijaksi ryhtymistään Montola työskenteli tiedottajana Merenkulkulaitoksessa: tulevaisuus näytti melko turvatulta ja etenemismahdollisuudet lupaavilta. Hän ei kuitenkaan ole katunut uranvaihdostaan. Pelitutkijan työssä Montola saa yhdistää työn ja huvin eli tutkimuksen teon ja peliharrastuksen.

Koulutukseltaan Montola on valtiotieteiden maisteri Helsingin yliopistosta vuodelta 2003.

”Pelitutkimukseni pohjautuu pitkälti valtiotieteellisessä tiedekunnassa oppimaani. Yhteiskuntahumanistista tutkimusta voi usein tehdä monenlaisista lähtökohdista käsin. Pelitutkimukselle on ominaista  tutkimusalan jäsentyminen tutkimuksen kohteen, ei metodin kautta. Siksi kollegoita on laaja skaala aina sukupuolitutkijoista tietojenkäsittelijöihin ja  neuropsykologeista kirjallisuudentutkijoihin.”

Roolipelien pelaajien tunteet ja kokemukset kiinnostavat

Montola innostuu ammatillisesti kiinnostavista ilmiöistä pelikulttuurissa.

”Nuori pelitutkimus on tieteenalana kartoitusvaiheessa, on aina innostavaa löytää uusi ilmiö, kuten extreme-roolipelaaminen, ja yrittää ymmärtää sitä. Tyypillinen  arkikäsityshän sanoo, että pelien tulee olla hauskoja. Niinpä on kiinnostavaa haastatella ihmisiä, jotka ovat jyrkästi eri mieltä. Samaan tapaan kuin Schindlerin lista on esimerkki ei-hauskasta, mutta hyvästä elokuvasta.”

Aiemmin Montola on tutkinut pelejä, jotka lomittuvat ja sulautuvat ihmisten arkielämään mahdollisimman täydellisesti. Juuri nyt hänellä ovat kuitenkin työn alla äärimmäiset tunnekokemukset roolipeleissä.

Montolan mukaan äärimmäiset tanskalaiset rankat roolipelit käsittelevät karmivia teemoja vakavalla tavalla. Samaan tapaan kuten elokuvista löytyy raiskauksia, väkivaltaa, syrjimistä ja muuta, aikuiset roolipelaajat käsittelevät samoja teemoja, tosin roolipeleille tyypilliseen tapaan eläytyen ensimmäisestä persoonasta käsin.

Vuonna 2009 Montola julkaisi roolipelaamiseen liittyvän kirjan "Pervasive Games" yhdessä Jaakko Stenroosin ja Annika Waernin kanssa.

”Olen kiinnostunut äärimmäisten ja voimakkaiden pelien tutkimisesta. Tutkin sitä, kun pelaajat istuvat ringissä ja pelaavat roolihahmojaan, niin mikä saa pelaajan itkemään, tärisemään kauhusta tai kokemaan aitoa inhon tunnetta. Teen haastattelututkimusta rankkojen roolipelien pelaajien kokemuksista. Siitä, millaisia tunteita peleistä etsitään, miksi ikävien ja vastenmielisten asioiden pelaaminen kiehtoo, ja millaisia hyödyllisiä ja haitallisia vaikutuksia extreme-peleillä koetaan olevan. Monet meistä itkevät elokuvissa – miksei tietokonepelikin voisi olla koskettava myös tunnetasolla?”

Tutkija ei tule koskaan valmiiksi

Montolan mukaan tutkija tarvitsee työssään intohimoa ja kykyä soveltaa opittua. Myöskään englanninkielen taidon merkitystä ei voi liioitella. Kansainvälisessä työympäristössä sujuva kielitaito on tutkijalle täysin välttämätön.

Parasta tutkijan työssä on Montolan mielestään tieteellinen vapaus seurata omia tutkimusintressejään. Häntä viehättävät myös tutkijan oikeus ja velvollisuus puhua asioista kaunistelematta ja totuudenmukaisesti. Vaikka tutkija kritisoisi esimerkiksi rahoittajan tuotetta, niin rahoittaja osaa kuitenkin yleensä arvostaa puolueettoman kriittistä otetta. Tutkijan työn haasteiksi Montola mainitsee rahoituksen hankkimisen ja sen, että työn jatkuvuus on aina epävarmaa: 31-vuotias Montola ei ole koskaan ollut vakituisessa työsuhteessa.

”Suomessa tuntuu joskus siltä, että vain valtio saa ketjuttaa loputtomia pätkätöitä. Tämä asettaa omat haasteensa muun muassa perheen perustamiselle."

Montolan mukaan tutkijan työ on jatkuvaa itsensä kehittämistä, oman alan seuraamista ja  osaamisen laajentamista. ”Tutkija ei ole koskaan valmis, silloinkin jos oma ala on hanskassa, on syytä laajentaa osaamistaan eteenpäin. Onneksi artikkelien lukeminen ja konferensseissa käyminen kuuluu työhön. Käytännössä moni kuitenkin kirjoittelee väitöskirjoja vapaa-ajalla”, hän huomauttaa.

Myös vapaa-aikana pelit vievät usein mennessään

Tulevaisuudensuunnitelmista kysyttäessä Montola arvelee jatkossa työskentelevänsä jossakin yrityksessä tai tutkimuslaitoksessa, esimerkiksi Nokialla tai VTT:llä.

”Pelitutkimusta ei ole tällä hetkellä pääaineena kunnolla oikein missään, ja vain pääainestatus synnyttää alalle pysyviä yliopistovirkoja. Eräs vaihtoehto on tietysti lähteä ulkomaille. Yhdysvalloissa kuulemma palkkataso on merkittävästi parempi, työsuhteet ovat pitempiä ja hyvissä yliopistoissa byrokratiaakin on vähemmän kuin Suomessa.”

Vapaa-ajan ongelmia Montolalla ei ole: ”Pelit eri muodoissaan ovat tärkein harrastukseni, työ siis puskee vapaa-aikaankin. Itse asiassa työtä ja vapaata on välillä hyvinkin vaikea erottaa toisistaan. Vapaalla pelatut pelit ilmestyvät tutkimuspapereihin, ja välillä tutkimuksen teko on jotain mitä voisin tehdä harrastusprojektinakin. Lisäksi laulan helsinkiläisessä osakuntakuorossa.”

Lisätietoja pelitutkimuksesta Tampereen yliopistossa:
http://gamelab.uta.fi/wordpress/

Teksti: Terhi Loukiainen
Kuvat: Erkki Karén ja Mirjam Eladhari